Ensimmäisenä on ns. normaalinauha eli IEC I -normin mukainen rautaoksidilla päällystetty muovinauha suljetussa kotelossaan (jossa kuitenkin on avaamista varten ruuvit, jotta sitä voi "korjata"). Tätä nauhaa siis käytetään ykkösasennossa eli Type I/Normal/Standard/joskus myös "Low Noise" (LN). Ne mankkaheebot, jotka omistavat automaattisella tunnistuksella olevan soittimen, eivät tietenkään tajua näistä asennoista mitään. (Soitin tunnistaa kasetin tyypin kotelossa olevien pienten reikien avulla)
Olen tässä kuvannut lähes pelkästään TDK:n nauhoja, joita minulta löytyi kattavin valikoima.


Siirrymme tässä IEC II - normin maailmaan, eli kromiasennossa käytettäviin nauhoihin (Type II/Chrome). Krominauha on päällystetty kromioksidilla rautaoksidin sijaan. Kromioksidi toistaa tällä kasetin alhaisella nauhanopeudella hieman paremmin korkeita taajuuksia, siksi sitä käytettiin kaseteissa. Ammattilaitteisiin ei krominauhoja yleensä valmistettu, koska niissä käytettävät nopeudet ovat suurempia ja korkeat taajuudet toistuvat siten paremmin eniwei. Se, ovatko seuraavat kasetit krominauhoja vai ei, jää TDK:n salaisuudeksi. He myivät näitä kromiasennossa käytettäviä nauhoja, mutta eivät milloinkaan sanoneet niitä krominauhoiksi. Ja ne olivatkin yleensä parempia kuin mitkään nauhat, joissa luki kromi . Krominauhan haittapuolena on nimittäin heikompi herkkyys (musa ei tule yhtä kovaa takaisin kuin normaalinauhalta) ja siitä seuraava säröytymisalttius.

Seuraavan kuvan ylh. vas. on vielä type II TDK SF, joka oli täysin merkityksetön uusi versio.. Mutta vieressään oikealla on type IV eli ns. metallinauha: TDK MA-R. Se sisältää metallilla pinnoitetun nauhan - ei siis metallioksidilla. Näissä pitäisi olla paras signaali/kohinasuhde ja taajuustoistokin. Varmaan onkin, mutta hinta oli aivan järkyttävä ja monet halpisnauhurit eivät pystyneet näitä käyttämään, kun esimagnetointivirrat oli taas ihan erit. Tuolla muovikuoren sisällä näkyy metallinen kehikko, joka tekee kasetista noin kolme kertaa normaalia painavemman. Uskottavuuden tavoittelua selvästi.

Tuossa kasettivarastoani kuopiessa tajusin, että olen ajan mittaan antanut kaikki tosi halpiskassut pois. Aina kun on jotain demoa tai levyä pitänyt äänittää jollekin, niin olen ottanut asenteen, että ei se kuitenkaan takaisin tule, ja äänittänyt kasetille, jonka menettäminen ei kirpaise. Niinpä en tähän loppuun oikein saa haluamaani friikkishowta Olympia ja Hellesens -kasetteineen, mutta jotain kumminkin.

Alh. vas. c-kasetin kehittäjän Philipsin täysin ala-arvoinen muoviklöntti! Saatana että potutti aikoinaan. Anttila mainosti, että meillä on halvalla kasetteja. Mutsin duunimatka silloin kulki etäisesti Kampin Anttilan ohitse. Pyysin häntä tuomaan pari laatikollista noita (Tarjous oli 10kpl n.12mk) (olikse muuten silloin Tennispalatsissa??). Kyseessä oli tietenkin pilalle mennyt erä, joka dumpattiin lähimpään sosialistiseen maahan, johon sai myydä kasetteja, eli Soviet Finlandiin. Verenpaine nousee... Osa ei edes suostunut pyörimään, ruuveja löysentämällä jotkut sai toimimaan. Ja tuossa mulla on kotiäänityksiä 70-luvulta; ja jos mä ton laitan koneeseen, niin sieltä nousee vaan pölyä eikä ääntä kuulu. Vittu! Alh. vas. Kodakin (huomatkaa filmivalmistajien läsnäolo nauhamarkkinoilla) laatunauha ;)
Jonkunlaisen tolkun pitämiseksi minulla oli tässä enimmäkseen TDK:n nauhoja. Ja käyhän tuosta aika hyvin esille se, että jo yhdellä valmistajalla on aivan liikaa lähes samanlaisia vaihtoehtoja (siellä aikaisemmassa postauksessa on vielä yksi TDK:n normaalinauha). (Jos joku haluaa kysyä, mikä toisen valmistajan nauha vastaa näitä esitettyjä nauhoja, vastaan mielelläni.) Käytin TDK:ta mielelläni laadun ja edes kohtuullisen luotettavuuden takia. Muita hyviä merkkejä olivat BASF, Maxell, SONY, Denon, ehkä AGFAkin.
Yksi asia, joka on jäänyt kaihertamaan mieltäni, on: Miksi HIFI-lehden testeissä SONY:n nauha voitti aina? Muutoinhan kaikki testit olivat melko lailla TDK:n hallintaa. Se näytti silloin tosi epäilyttävältä ja omissa testeissäni SONYt eivät mitenkään loistaneet.
Kasettidekkejä olen omistanut enmmän kuin osaan laskea. Yleensä kaksi tai kolme yhtä aikaa. Kovassa käytössä niitä hajoili tasaiseen tahtiin ja korjaaminen on tunnetusti ollut silkkaa ajanhukkaa. (NAD, Pioneer, Marantz, Tascam...)
Tuossa alla on kuva pitkäikäisimmästä dekistäni, Harman/Kardon CD 491. Ostin sen muistaakseni vuonna 1986. Säästin pienestä palkastani ensin noin kolmanneksen hinnasta ja loput maksoin kolmessa kuukaudessa, kun silloin oli semmoinen systeemi, että lyhyessä osarissa ei tarvinnut korkoa maksaa. Hinta oli hieman yli 6000mk, joka oli meikäläiselle silloin aivan järkyttävä laaki. Mutta hyvä peli oli saatava ja ei kyllä ole kaduttanut tippaakaan.

Kello on nyt sen verran, että silmä menee kiinni, mutta olisin iloinen, jos esittäisitte asian tiimoilta kysymyksiä. En minäkään ihan kaikkea tiedä, mutta pohditaan sitten lisää.
Pieni lisäys 3.8.07. klo 2:22:
Zepa mainitsi siellä edellisen postauksen kommenteissa jotain Maxellin kaseteista. Kävin uudestaan läpi kasettivuortani ja tajusin omistavani myös huomattavan määrän erilaisia Maxellin kasetteja. Niillä on inhottavan sekavat tyyppimerkinnät.
Tässä valmistajan type I nauhoja:

Alemmassa kuvassa jatkuu vielä normaaliasennon nauhojen sarja versiolla XL I-S, joka olikin sitten jo hyvä nauha; seuraaja tuolle UD XL I:lle.

Taas jatkuu hieman Maxell-sarja alempaan kuvaan. Jostain pöllähti vielä UD II, joka on peruslaadun kromiasentoinen nauha (ei voi olla hyvä).


Denonilla oli 80-luvulla kasettisarja, jossa numeron suureneminen povaili parempaa laatua. Heikoin oli DX 1 ja paras DX 8 ja näiden lisäksi löytyi vielä metallinauha DXM.

Jaahas, tuon verran jaksoin etsiä asiallista matskua, eli on jälleen loppukevennyksen aika ;)


Jatkoa piisaa:
Tuossa Memorexin kasetissa on avuliaasti merkitty nauhanopeus, mikä on hieman hauskaa, koska se on tosihifikäyttöön tietenkin aivan liian alhainen, ja peruskuluttajalla ei tietenkään ollut mitään mahdollisuutta soittaa nauhaa millään muulla nopeudella (siinä mielessä onnistunut standardi).
Mielenkiintoinen kysymys on, miksi nopeudeksi on valittu 1 7/8 tuumaa sekunnissa? Okei, aikojen alussa kelanauhan perusnopeudeksi oli vakiintunut 15 tuumaa sekunnissa (koska sentit varmaan keksittiin vasta myöhemmin [witsi]) ja sitä kun jaetaan kahdella tarpeeksi, niin päädyttäneen tuohon lukuun. Mutta kun formaatti on täysin omansa, niin olisihan sen voinut määrittää senteissä (vaikka 5 cm/s) ihan amerikkalaisille piruillakseen. Vaan enhän minä edes tiedä, onko Alankomaat (Philipsin kotimaa) niin menneisyydenvankila, että siellä käytetään tuumia ja paunoja ja sylejä yms. Eli siis kasettinauhan nopeus on puolet siitä, mitä käytetään alimpana mahdollisena neljännestuuman nauhan nopeutena ja leveyskin on puolet eli kahdeksasosatuuma.
Kasettidekkien yleistyminen hifilaitteistossa aiheutti tietysi kysymyksen, miten sitä toistoa voisi vielä parantaa. Dolby-kohinanvaimennus oli jo yrittänyt saada kohinaa jotenkin kuriin. Ja samalla tarjonnut ihmisille mahdollisuuden hieman raikastaa sitä ankeaa saundia jättämällä toistossa Dolbyn pois, jolloin korkeat äänet korostuvat, mutta hauskalla tavalla siten, että hiljaiset korostuvat enemmän kuin kovat (johtuen Dolbyn toiminnasta, se siis ei ole pelkkä yläpään buustaaja äänityksessä, koska silloin tulisi pelkkää säröä, vaan se suhteuttaa buustauksen dynamiikkaan). Tällöin tietysti kohinanvaimentajasta tulee kohinanlisääjaä :)
Dolbyn huono maine ei johdu idean huonoudesta (se on loistava), vaan nauhojen valmistajien kykenemättömyydestä tuottaa saman herkkyyksisiä nauhoja ja samalla tavalla eri taajuuksia toistavia nauhoja. Eli Dolby toimii oikein vain silloin, kun nauhalta tulee takaisin ääni yhtä kovaa kuin se on sinne äänitetty ja samalla taajuusbalanssilla. Tämä toteutui yleensä vain kaikkein kalliimmilla ja parhailla nauhoilla (TDK AD (-X) ja muutamat muut). Kun dekkiin laittoi halvemman nauhan, jonka herkkyys ei riittänyt, tapahtui äänenlaatua inhottavalla tavalla huonontanut ilmiö: saundi tummenee ja "kuivuu". "Kuivuminen" johtuu siitä, että ko. tapauksesssa hiljaiset korkeat äänet vaimenevat vielä kovia enemmän, jolloin kaikenlaiset jälkisoinnit, kaiut ja tauot demppaantuvat entisestään.
Magneettinauhalle tallentamisessa äänenlaatu määräytyy paljolti äänipään tietyssä ajassa "näkemän" nauhapinta-alan mukaan. Eli mitä nopeammin nauha kulkee tai mitä leveämpää se on, sitä suurempi dynamiikka ja taajuusvaste ja vakaus. (tiettyyn rajaan asti, 30 ips ei tarjoa enää valtavaa etua 15 ips:ään nähden, mutta sitäkin käytetään.)
No, tuota hifismin vaatimusta paremmasta toistosta jyrähti täyttämään SONY, kukas muukaan. He keksivät koteloida neljännestuuman nauhan ja laittoivat nopeudeksi 3 3/4 tuumaa sekunnissa. Hyvä idea. Ja valmistivat laitteita tälle formaatille. Ja sortuivat taas samaan kuin Beta-videonauhojen kanssa: eivät antaneet patenttiaan muiden käyttöön!!! Sehän johti formaatin välittömään kuolemaan. Nerokasta. (Artikkelin lopussa dumpataan taas jämät lähimpään sosialistiseen maahan, johon saa elektroniikkaa myydä.) Eräällä ystävälläni on tuollainen Elcaset-nauhuri ja se on varsin toimiva peli. Nauhat armotta kuluvat loppuun jossain vaiheessa, mutta kätevä säätömies tunkee kasettiin uuden nauhan tietty!
Alkuperäinen kasetteihin kehitetty kohinanvaimennus on nimeltään Dolby B. B erottaa sen Dolby A:sta, joka oli studionauhureihin kehitetty monimutkaisempi järjestelmä. Myöhemmin tuli vielä A:ta tehokkaampi C, joka on mielestäni erittäin hyvä järjestelmä, mutta sekin on yhtä haavoittuvainen nauhan huonoudelle ja nauhurin säädöille. (Ja Dolby A:ta seurasi studiomaailmassa Dolby SR, joka tarjoaa hyvällä nauhalla oikein säädettynä suuremman dynamiikan kuin CD-levy!)
Ideaa suuremmasta nauhanopeudesta ei kuitenkaan haudattu tyystin 70-luvulla, vaan sen kaivoi uudestaan esiin TEAC, joka alkoi valmistaa artisteille demontekonauhuriksi neliraitaista kasettinauhuria, jossa kasetti pyöri tuplanopeudella ja on sitä korkeampia ääniä paremmin toistavaa type II -laatua (pyrkimys laajempaan yläpään dynamiikkaan, joka on äänittäessä tärkeä). Lisäksi kaikki neljä raitaa ovat samaan suuntaan ja tietysti jokainen erikseen äänitettävissä. TEAC vaihtoi näille tuotteille brändiksi TASCAM:in. Ensimmäinen malli oli 144, ja sille löytyi yllättävä mannekiini, kun Bruce Springsteen äänitti sillä jossain autiomaamökissään yksin Nebraska-levyn.
Meikäläinen osti seuraavan mallin 244, jossa oli tehty paljon parannuksia, mutta yksi outo valinta: 144:ssä kohinanvaimennuksena oli Dolby B, mutta 244:ssä olikin menty Dolby C:n sijasta DBX-kohinanvaimennukseen, joka ei todellakaan ole yhtä hyvä. Veikkaan lahjontaa. DBX toimii koko taajuusalueella tasaisella kompressiolla äänityksessä ja ekspandoi ääntä taas toistettaessa. Ikävä ilmiö: jos on muuten hiljaista ja basisti vaikka hiljaa humauttaa ala-E:n, niin kuulet selvästi kuinka kohina lisääntyy. Ja todella ärsyttävän selvästi!!! Muutoin loistava peli äänityksen opiskeluun ja demontekoon.
Tällaista tällä kertaa. Päivittyyköhän tämä vielä lisääkin?
Ehkäpä en enää kirjoitakaan muuta kuin uusia päivityksiä tähän... iankaikkisesti.

Tämä ei varsinaisesti liity aiheeseen, mutta liittyy kuitenkin. Joskus kaukaisella 90-luvulla olin nauhoittanut yhdelle kasetille muutamaakin eri levyä. Nyt läheisellä 2000-luvulla kuuntelin sitä kasettia ja yksi näistä levyistä oli kadonnut kokonaan siltä kasetilta! Siis kaikki muu kuului ihan normaalisti, mutta yhden levyn kohdalla oli pelkkää tyhjää!
ReplyDeleteMiten tämä on mahdollista, oi suuri Kervå?
Ihana juttu kaseteista! Tää muistaa niistä päällimmäisenä ankarat biisinnauhoittamisoperaatiot radiosta, kun omaa suosikkiviisua odotettiin tuntitolkulla, ja sitten typerä juontaja kehtasi puhua siihen päälle omiaan. Ai niin, ja se biisitoive lähetettiin viikkoa aikaisemmin postikortilla sinne radioon. Mutta ne kasetintekeleet oli paljon arvokkaampia kuin mitkään poltetut cd:t ja mp3:t huolimatta puheesta ja keskeneräisistä biiseistä. (hmm, en taas aloita sitä nykykersoilla on niin helppoa -valitusta...)
ReplyDelete"No, huh huh."
ReplyDeleteTiina: Heititpä aikamoisen... Olen aika varma, että esim. Hercule Poirot olisi tämän kysymyksen edessä voimaton (voi tietysti johtua siitä, että hän on nykyään jo 130-vuotias). Mutta minäpä tiedän, mistä on kyse.
ReplyDeleteKyseinen levy on ollut Duran Duran:in Big Thing. Duran Duran tunnettiin pääasiassa 1980-luvun alun syntikkapop-yhtyeenä ja yhtye oli tuolloin uransa kannalta tärkeässä pisteessä - Big Thing oli heidän yrityksensä säilyttää musiikillinen uskottavuus. Big Thingiä voidaan pitää yhtyeen "house-levynä". Ensimmäinen single "I Don't Want Your Love", albumin nimikappale ja toinen single "All She Wants Is" olivat aiempaa aggressiivisempaa tanssimusiikkia. Etääntyäkseen aiemmasta imagostaan yhtye tyylitteli nimensä yksisanaiseen muotoon "Duranduran" ja laulaja Simon Le Bon kasvatti pidemmät hiukset!!!
Kaiken tuon seurauksena olet juovuspäissäsi tajunnut, että kyseessä on paska levy, jota ei ainakaan enää 90-luvulla saisi kuunnella, ja jyrännyt sen kasetilta. Sinulla ei kuitenkaan ollut käsillä tilanteeseen sopivaa Sex Pistolsin Never Mind the Bollocksia, jonka räjähtävän nerouden olit tajunnut vasta hiljattain, ja äänitit kasetille pelkkää tyhjää. Seuraavana päivänä et muistanut tapahtunutta, mutta älä välitä, niin on käynyt muillekin.
Riuku: Mikään ei ollut hirviömäisempää, kuin biisin päälle puhuva Tapani Ripatti, minkä takia Ripani tapatti hänet sitten myöhemmin...
Nikke: Hengitä syvään ja rauhallisesti :)
Tuo saattaa hyvinkin pitää paikkansa, koska Never mind the bollocks ilmestyi kokoelmiini hyvin pian tuon jälkeen.
ReplyDelete(Duran Durania en kyllä myönnä koskaan kuunnelleeni!)
Aihe ei varsinaisesti kiinnostanut, mutta luin koko pitkän (kokopitkän?) tekstin.
ReplyDeleteHämmentävää.
Tiina: Jeps, posttraumaattinen kieltämisreaktio... kaikkihan me olemme joskus kuunnelleet Duran Durania (paitsi minä!!!) Ihmisen mieli on vaan niin suojelevainen, että kun olkatoppauksia ja kukkofrisyyrejä alkaa ilmestyä aatoksiin, koko 80-luku sysäytyy alitajunnan syvimpään viemäriin ja tuntuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
ReplyDeleteOpilas: Hyvä, sillä lukeminen on hyvä harrastus. Sanovat viisaat.
Olen sanaton.
ReplyDeleteHävitin juuri viimeisimmän muuton yhteydessä viimeisetkin C-kasetit. Aikoinaan noita TDK:n AD-kassuja oli hyllyssä aika helvetin monta. Kukaan ei tuolloin uskonut minua vaikka sanoin sen olevan parempia kuin kalliit veljekset. Nyt voin tässä asiassa viitata tänne ... vihdoinkin lähde johon voin asiasta kiisteltäessä viitata.
ReplyDeleteOlitko sä eilen stadionin kallioilla kuuntelemassa rollareita?
ReplyDeleteAjattelin vain, kun siellä oli yhdellä jampalla TDK-paita...
TDK kyllä rules, en muuta voi sanoa. Vieläkin toimii kivasti. Siis ollaanko me jotenkin samaa ikäluokkaa, koska muistan tuon pilaerän jostain Anttilan alahyllyltä!? Itkuhan siinä tuli, kun yritin äänittää kasetillisen(=kasetillisia) omaa laulantaani eri siansaksoilla, eikä yksikään nauha lähtenyt edes pyörimään ja hajotti mankan kaupan päälle. Tai sitten ne oli faijalle tarkoitettu ja se teki asiasta hirveän reklamaation. Voi morjens, mikä trauma!
ReplyDelete-minh-
Minh:
ReplyDelete"Siis ollaanko me jotenkin samaa ikäluokkaa" :D
Jos ikäluokka tarkoittaa suunnilleen samanikäistä, niin kyllä. (oon pikkasen vanhempi kyl).
Kuten tuosta postauksestanikin käy ilmi, tuo paskakasetti-insidentti on ikuisesti syöpynyt muistisoluihini.
Schitzo: Olisit vaan näyttäny Tekniikan Maailman kasettitestejä. Muistaakseni niissä useimmiten oli joku TDK kärkipaikalla.
Nikke: En ollut. Yleensä yritän välttää massatapahtumia. Metallicassa olin, kun kaverit löi lipun kouraan ja sanoi, että nyt on tultava messiin.
TDK-paitoja minulla ei ikävä kyllä ole. Mielelläni pitäisin.
Hei, ei me silloin mitään Tekniikan maailmoja luettu. Ja mun piti siis vakuutta, että ne AD:t on parempia kuin kaikki uudet hienot ja kalliit nauhat. Mutta nyt mä viitata sun postaukseen tyyliin: "Mitäs mä sanoin? Olinko oikeassa vai en?" Yesh! Kosto on suloista ... tai sitten ei.
ReplyDeleteTämä on selkäpiitä käyristävässä friikkiydessään majesteetillisimpia merkintöjä ikinä. Missään.
ReplyDeleteHei, tää verkkopäiväkirjailu näyttää oikeastaan aika kivalta... mulla olis pari valjua vitsiä takaloosterissa, pitäisköhän kokeilla?
No mä tolla ikäluokalla vaan hienovaraisesti tiedustelin, että olenko mä nyt sitten ihan täti. Olen. Mut ei haittaa, kun säkin oot setä.
ReplyDelete-minh-
Mitvit: Ei kai tämä vielä mitään friikkiyttä liippaa edes läheltä... mutta takaloosteri on niin ärden bähee sana, että se yksinään riittäisi blogin aiheeksi. Mitä sitten ikinä tarkoittaakaan.
ReplyDeleteMinh: Juu. Se näytti siinä kännissä niin hauskalta :)
Kauheeta luokkayhteiskuntaa te tunnutte rakentavan.
ReplyDeleteMutta mä olen kyllä sitä mieltä että internet tarvitsee Kerwåpedian missä käsitellään vain ja ainoastaan C-kasetteja.
Mulla alkoi päässä jo ihan humista tästä informaatiotulvasta.
ReplyDeletePerkule, arvasin että viikon aikana ehtii jossain syntyä väh. yksi kuolematon postaus.
ReplyDeleteTaidan kopioida kovolle talteen, että voin hiljakseen ihmetellä, josko ymmärtäisin mitä kaikkea sellaista äänentoistoon liittyvää tuossa on kerrottu, mitä en ennalta tiennyt.
Terv. nimim: Mies joka on kuunnellut nuorena musiikkia etupäässä vinyyleiltä ja kaseteilta, eikä tykännyt lainkaan alkuvuosien cd-soundeista, mutta nykyään kestää jopa juutuubin tuuban, jos kappaleet ovat riittävän vetreitä. (Olipa vähän pitkänlainen nimimerkki.)
Olen päässyt pian jo puoleen väliin! Päästäisit piinasta ja kertoisit, mitä ovelaa jenkit keksivät cd-kuoriksi. Muistan vain ne hämmentävät puoli metriä korkeat pahvipaketit, mutta eikös sisällä ollut yleensä arkinen muovikotelo? (Joka jaksaa yhä ärsyttää ankeudellaan ja taipumuksellaan rikkoutua niin, että joko etukansi tai itse levy lentelee omia aikojaan.)
ReplyDeleteVaraPyg: Sitä extrapahvia mä just tarkotin. Osoitus siitä, että jenkkimarkkinamiehelle ei kelpaa mikään Euroopasta tuleva sellaisenaan.
ReplyDeletePeloittavan hieno infopläjäys!
ReplyDeleteJos CD ei olis syrjäyttänyt kasetteja, olisi kiva tietää, mitä kivaa niistä olisi saanut irti.
Loppupuolellahan niistä löytyi keraamisia nauhaohjaimia ja pimeästä aineesta prässättyjä kuoria jne.
myöhässä mukana, mutta tähän on pakko kertoa, että yksi hiennoimmista näkemistäni tatuoinneista oli C-kasetti tatuoituna käsivarren sisäpintaan. siinä oli kassun ääriviivat ja reikelit koossa 1:1. mielettömän hieno nuoren ääninaisen iholla!
ReplyDelete