Mediapellen koston paluu

Aika hyvin nousi taas verenpaine ja alkoi kirjoituttaa (ja muutenkin -tuttaa), kun otin ja katoin euroviisukarsintoja. Olen missannut kaksi edellistä ja hyvä niin, koskapa taso on aivan yhtä täyteläinen kuin esim. 70-luvulla tai millä luvulla tahansa.

Positiiviset kärkeen: jollain tavalla pidin siitä poikajuontajasta. Arvelen se johtuvan vaikutelmasta, että heppu oli kuin kovassa krapulassa, ja siitähän saa aina kenkälaatikollisen papukaijamerkkejä. Iltapäivälehden tietojen mukaan se on myös erittäin todennäköistä, hänellä on kuulemma tipaton tammikuu. Krapula hellittänee siis tuossa helmikuun ensimmäisellä viikolla jossain vaiheessa.

Mystiset sitten: lavalla oli pallogrillejä, joista jokaisesta lähti itsestäänvalaiseva pölynimurin letku. Eivät olleet Lucifer-merkkisiä, vaan jotain hivenen isompaa mallia, johon menee ainakin pari pakettia Wilhelmiä kerralla. Taustalla näkyi kaasuhellan liekkikuvioita silloin tällöin valoilla toteutettuna. Aika ajankohtaista. Skenesuunnittelija on ilmeisesti ruokafriikki.

Vaan kovasti näytti ruokafriikiltä myös armoitettu kiljukaula Taage Laiha. Tiedän, että se tynnyri osaa laulaa, mutta veti kyllä sietämättömän epiksessä korkeimmissa kohdissa. Miksei se esitys voisi olla kokonaan playbackiä, kun ei ne suomalaiset oikeesti osaa laulaa. Hyväksytään nyt vaan se tosiasia. Veikkaan muuten, että eturiviä pelotti, jos se olisi vaikka kompastunut siihen gestaporotsiin. Ja mua pelotti sen kitaristin hiukset.

Onneksi mukaan oli taas saatu vähemmistön edustajiakin. Vammaisten Popstars -kisassa varsin kovaa tulosta tehnyt Jane lauloi kahta osaamaansa nuottia melkein 40 prosentin osumatarkkuudella. Jos tikkataulun taustalevykin lasketaan mukaan osumiin. Niillä oli myös kivat vaatteet. Tai sitten olivat unohtaneet omansa kotiin ja äkkiä käyneet puvuston roskiksella. Kivasti myös sätkivät lavalla ne en-tiedä-minkä-takia-kuntoutettavat; kakarat vetää nykyään niin ihmeellisiä aineita, että oireista on vaikea tunnistaa.

Sitten oli se nevöhööd joku Annika. Se on tehnyt "jotain" Yön Ollin kanssa. Ei jäänyt muuta mieleen, kuin Ollin klassiset sanat: "itse olen enemmän sellainen synkempien laulujen tunkki". Pitää niin paikkansa. Tunkkia siinä tarvitsee kun yrittää sen caruson laulua nostaa vireeseen.

Ai niin, Catcat!!!! Ziiiiiiiiiiiiiiiiisus. Se oli jotain niin galaksit räjäyttävää, että toivottavasti USA:n armeija ei ikinä saa käsiinsä. Aivan hirveä itkuvirsi, kertosäkeestä tulee aina mieleen edesmenneen mummoni tapa ulista virsiä yms. mukaansatempaavaa. Sitten ne Hakaniemestä raahatut pakkoliikkeiset piripäät "tanssimassa" "taustalla". Kylläpä "valloitettin" maailma. Pitäisi olla joku aivan uusi sana myötähäpeälle, joka tarkoittaisi miljoonaa myötähäpeää yhdessä ihmisessä, minussa.

Kyllähän noita kisoja pitää olla. Mutta pitääkö lyödä päätä seinään esim. 50 vuotta? Ehkä.

Nuku pommiin :DDDDD